keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Kaislakoti

Asun syyskuun osa-aikaisesti Kuopiossa opintojen takia. En näiden muutaman Kuopiossa vietetyn viikon aikana ole ehtinyt juuri löytää rakkautta tähän kaupunkiin, mutta ehkä kodin jostain paikasta tekevätkin ympärillä olevat ihmiset, joita minulla ei täällä juuri ole. Olen ollut suurimman osan ajasta itsekseni vieraassa asunnossa, jossa vuokranantajan marsut huutavat iltaisin. Minulla on jatkuva ikävä Jyväskylään, kotiin. Tuntuu kuitenkin hyvältä, että on jokin paikka mitä ikävöidä. Ja ehkä Kuopiokin aukenee minulle jonain päivänä. Onhan tässä vielä aikaa ja olen joka tapauksessa tavannut jo monia ihania ihmisiä täällä.

Paras juttu tällä hetkellä on kuitenkin majapaikkani lähellä oleva lenkkipolku. Polku kiertää järven ympäri ja on koko matkaltaan ihan äärettömän kaunis. Viime päivinä on ollut tosi kauniita kelejäkin, joten on ollut ilo kävellä järven ympäri ihastellen maisemia ja kaislikossa uiskentelevia sorsia. 

Tänään meinasin ihan eksyä, kun jäin tuijottelemaan rantakaislikkoa ja pohtimaan missä kaislikonmutkassa kotini olisi, jos olisin sorsa. Ajatuksissani kävelin oikean polun ohi ja tajusin vasta paljon myöhemmin, että olin sorsista intoutuneena kävellyt vähän liian pitkälle. Mutta ei se mitään. Välillä on ihan hyvä hieman eksyä, varsinkin kun vielä tuntienkin päästä hymyilyttää ajatus omasta kaislikkokodista.

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Heart skipped a beat and when I caught it, you were out of reach

My heart says to my head: 
I’m sorry. 
I just loved his eyes, that was all.

My head says to my heart:
Baby,
I know.
But it’s time to come home.

- From Conversations Between My Heart and Head | d.a.s

Olen löytänyt jo lempipaikan uudesta kodistani. Nojatuoli, joka jäi aiemmassa asunnossa lähes huomiotta, on nyt ollut kovassa käytössä muuton jälkeen. Nojatuoli on asetettu asuntoni ison ikkunan eteen ja siltä paikalta minun on hyvä seurata pysähtynyttä tunnelmaa takapihalla. Mitään ei koskaan tapahdu, mutta valo pääsee isosta ikkunasta kauniisti sisään ja sielua rauhoittaa seurata miten ilta-aurinko kylpee vastapäisten puiden latvoissa. 

Viime päivät ovat olleet alakuloisen sinisävyisiä. Mutta uudessa kodissa on tilaa yksinäisyydellekin, seinät eivät tule liian nopeaa vastaan, ainakaan vielä. Ja tiedän, että nämäkin päivät ovat ohimeneviä, tämä surumielisyys väistyy ilon tieltä vielä jonain päivänä. Tunnen itseni tarpeeksi hyvin hermostuakseni tilanteeseen, vaikka hiton malttamatoksi nykyään olen muuttunutkin. Täytyy antaa surujen tulla ja mennä. Ottaa elämä vastaan sellaisena kuin se tulee. 

Hyvään elämään kuuluu myös huonot päivät ja rikkinäiset sydämet. Hyvät päivät ja onnesta kevyet ajatukset. Kaikki mahdolliset sävyt sinisestä kirkkaankeltaiseen. Otan ne kaikki. Otan oudolla tavalla kauan kadoksissa olleet unet, jotka nyt pyrkivät jokaiseen nukuttuun hetkeen, jopa päiväuniin. Otan öiset painajaiset, sekä lempeät unet, joista herättyään sydän on taas muutaman asteen enemmän kallellaan. En tiedä miksi alitajuntani on juuri nyt alkanut elämöimään näin kovasti öisin ja päivisinkin, mutta täytyy kai olla vain tyytyväinen tähän käänteeseen pitkän unia näkemättömän jakson jälkeen.

Kaikki järjestyy parhain päin kyllä.

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

maailma on avoin, etkä tahdo pimeään

"Patience child, patience. Remember, life is a journey. If you got everything you wanted all at once there’d be no point to living. Enjoy the ride, and in the end you’ll see these ‘setbacks’ as giant leaps forward, only you couldn’t see the bigger picture in the moment. Remain calm, all is within reach; all you have to do is show up every day, stay true to your path and you will surely find the treasure you seek."
— Jackson Kiddard

En varmaan ikinä lakkaa ihmettelemästä, mutta elämä on hiton kummallinen asia. Viimeisen vuoden aikana oon saanut melkein kaiken mitä oon universumilta rukoillut - paitsi yhtä asiaa, just sitä, jota oon kaikista hartaimmin toivonut. Se on ehkä käynyt ovella, mutta muuttanut mieltään viime hetkellä ja kääntynyt kannoillaan. Jälleen sainkin taas heilauttaa kättä hyvästiksi. Oli kiva, että pyörähdit.

Surettaahan se. Mutta onneksi elämä on täynnä muunlaisia ihmeitä. Ja sitäpaitsi:


Ligon1


Viime viikolla muotoilin mielessäni toiveen isommasta, valoisammasta ja paremmasta asunnosta kuin nykyinen. Eilen sain asuntotarjouksen ja tänään kävin toteamassa, että minulle tarjottu yksiö on juuri sitä mitä toivoin ja vielä enemmän. Olin tosissani alkaa kyynelehtiä kun astuin asuntoon sisään. Koti. Minun koti. Kun tämmösiä onnenpotkuja tulee vastaan, niin mitä muuta sitä edes kehtaisi toivoa? Kiitos elämä, kiitos universumi. Tää on just hyvä.

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Iloiseen saareen

Hetkittäin on kummallista havahtua asioihin, kuten siihen, miten yhtenä päivänä hiukset menevätkin kiinni ja ne saa jopa pienelle, säälittävälle nutturalle pään päälle, tai kuinka oma keho tuntuu pienemmältä omien kämmentensä alla, tai miten mittanauha näyttää vyötärönympäryksen olevan pienempi kuin vuosiin. 9 kadotettua kiloa, reilussa puolessa vuodessa, ihan vahingossa.

Muutokset tuntuvat hassuilta, koska niitä ei jotenkin osaa odottaa, koska vastahan mun hiukset olivat tosi lyhyet - niin, no, siitäkin on kohta vuosi. Älytöntä, tuntuu kuin se olisi ollut vasta eilen. Samaan aikaan jotkin vuoden takaiset jutut tuntuvat niin kaukaisilta. Elämä on niin erilaista nyt. Jokainen päivä on seikkailu ja mahdollisuus. Rakastan sitä. Vuosi sitten kaikki oli kyllä turvallista, mutta turvallisuus ei ole aina tae onnellisuudesta.

Mun pitäisi olla jo nukkumassa, mutta en ihan vielä malta. Reppu lojuu pakattuna lattialla. Edessä on kesäseikkailu, johon spontaanisti päätin lähteä aiemmista suunnitelmista poiketen. Mutta tämä on hyvä, minulla on hyvää seuraa, makuupussi, hyvät kelit ja paljon, paljon seikkailumieltä. Ja iloset festarit Joensuussa. Olen onnellinen. 

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Elämä tänään.

Kaksi kuukautta on hurahtanut ohi niin nopeaa, että oon vain juuri ja juuri pysynyt perässä. Elämä on roihunnut sydämessä kuin valtava tulipalo ja minä olen antanut sen roihuta. Luin eräänä päivänä päiväkirjaani ja asioita, joita olin viime vuoden lopulla toivonut saavuttavani tulevana vuotena. Melkein jokainen niistä on toteutunut, vaikka vuosi on vasta puolessa välissä. Myös pieneen vihreään kirjaan kirjoittamani asiat ovat tuntuneet käyneen toteen, vaikka eivät ehkä ihan sillä tavalla kuin olin alunperin ajatellut tai toivonut. Mutta kahden kuukauden sisään on mahtunut paljon kauniita kauniiden ihmisten kanssa jaettuja hetkiä. Elämä on ollut sekä kaunista ja rumaa, mutta jessus, millaisia muistoja olenkaan saanut.

Tänään olen käynyt ystävien kanssa syömässä ja lopun ajan oon vain lataillut akkuja, katsonut itkettäviä elokuvia ja nukkunut tuntien päiväunia. Tarvitsen aina hetkittäin tällaisia päiviä, vaikka alakulo meinaakin peittää alleen kaiken muun. Siksipä yritän pysyä pinnalla muistelemalla asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi tällä hetkellä:

Ystävät ja yhdessä vietetty aika. Tanssiminen. Kolmen viikon vapaat. Uusi, kevyt pyörä. Aurinko ja lämpö, kesä. Ihmisten naurut. Unelma ihmisestä, joka ei koskaan lakkaa suutelemasta minua. Elämä.


Voikaa hyvin, ystäväiset.

maanantai 28. huhtikuuta 2014

Jonakin päivänä.

Jonakin päivänä opin pitämään kasvini hengissä. Jonakin päivänä osaan pitää asuntoni siistinä. Jonakin päivänä herään aikaisin aamulla, käyn töissä, menen lenkille, syön hyvin, rakastan hyvin ja menen järkevään aikaan nukkumaan. Jonakin päivänä osaan huolehtia itsestäni. Jonakin päivänä elämäni tärkeimmät ihmiset tulevat olemaan aivan jotkut muut kuin minä itse, mutta se päivä ei ole vielä tänään, eikä huomennakaan. Nyt minä aion keskittyä vapauteen, siihen, että voi maata puistossa viltillä koivun alla ja ihailla sinistä taivasta ja puun vihertäviä latvoja. Että voi lähteä yllättäen vanhojen ystävien mukaan ja juoda Harjun rinteessä notkuen muutaman lonkeron. Että voi valvoa aamuun. Että voi hölmöillä niin paljon kuin haluaa. Että voi hymyillä tuntemattomille niin, että hampaat näkyy. Että voi nukkua päiväunet typerimpään ajankohtaan ja sitten valvoa yö saamatta unta. Että voi katumusharjoituksena edellisistä illoista pistää itsensä siivoamaan vessan keskellä yötä. Että voi elää vain ja ainoastaan itselleen.

Jonakin päivänä muistelen näitä aikoja haikeudella, mutta huokaisen helpotuksesta ja olen tyytyväinen, että nämä päivät ovat takanapäin. Mutta se päivä ei ole vielä tänään.

perjantai 25. huhtikuuta 2014

"I have found that if you love life, life will love you back." — A.R.

Eilen kulutin yhden lempparibaarini lattiaa tanssimalla täysin sekopäisesti, kun yksi kevään lempparikappaleista alkoi soida ihan yllättäen. Kädet viuhui ilmassa ja kellohameen helma nousi ehkä vähän liian ylös, kun pyörin mielissäni tanssilattialla. Jokaisella on se oma tyyli tanssia ja hyvien kappaleiden soidessa minä en voi muuta kuin tanssia täysiä, antaa jalkojen ja kehon liikkua, musiikin ja tunteen viedä. Vessaankaan ei meinattu päästä ystävän kanssa kun kappale toisensa jälkeen tuli niin hyviä biisejä, että no jos tää vielä ja sitten mennään. Tai ainakin yritetään.

Minä olen iloinen, että ystäväni on takaisin kaupungissa. Olen siitä vähän hassu otus, että välillä seuraan muiden ihmisten edesottamuksia vähän ulkopuolelta, enkä aina oikein tiedä mitä minulta odotetaan. Se tekee minusta kiusallisen ja välillä hiljaisenkin seuralaisen, enkä aina ole pitänyt tästä piirteestä itsessäni. Anun kanssa on kuitenkin aina ollut jotenkin helppoa olla, ehkä koska meidän ajatusmaailma on hurjan samanlainen joissakin asioissa ja Anu nyt vain on aika mutkaton ihminen. Sen seurassa ei tarvitse teeskennellä.

Joku aika sitten olin vähän hukassa itseni kanssa. Minulla oli valtava eksistentiaalinen kriisi, kun jostain syytä kaikki se, mihin olin uskonut, alkoi tuntua jotenkin hölmöltä. Kuitenkin se vakaa usko positiiviseen ajatteluun oli pitänyt minut pinnalla jo niin monta vuotta, että yhtäkkiä tuntui kun matto olisi vedetty jalkojen alta, kun se ei tuntunutkaan enää niin varmalta vaihtoehdolta. Eräs ihminen sai minut epäilemään omaa mielenterveyttäni vain koska vuosia sitten voin huonosti. Tämä ihminen sai minut kyseenalaistamaan nykyisen onneni aitouden, koska kuinka voisin olla onnellinen, jos en ollut käsitellyt näitä vuosien takaisia asioita ammattiauttajan kanssa koskaan? Se jotenkin suisti minut pois raiteiltaan ja sai minut hetken kuvittelemaan, että olen jotenkin rikki. Mutta en minä ole, tajusin sen lopulta. Se, että minulla on edelleen huonoja päiviä, että joinakin päivinä en tahdo päästä sängystä ylös, ei tee minusta rikkinäistä. Se, että minä ajattelen asioita ihan liikaa, ei tee minusta rikkinäistä. Se, että joskus saatan tuntea itseni rikkinäiseksi, ei tarkoita sitä, että tuntemani onni olisi jotenkin epäaitoa. 

Minun uskoni positiiviseen elämänasenteeseen ja ajatteluun voi jostakin vaikuttaa utopistiselta ja lapselliselta. Ethän sinä nyt mitään saavuta pelkällä ajattelunvoimalla. Aijaa? Kummasti asioita tapahtuu kun ne sanoo ääneen. Kummasti positiivinen houkuttelee puoleensa positiivisuutta ja vastaavasti negatiivisuus negatiivisuutta. Nauratti tässä taannoin Anun kanssa, kun ennen sen lähtöä Kuopioon, minä huokaisin ääneen, että haluan sellaisen "kun Anu on poissa"-romanssin. Ja mitä minä sain? Niinpä niin... Kannattaa varoa mitä toivoo, koska sen voi jopa saada, juuri niin tarkasti kuin toiveen on asetellut. Romanssi päättyi samoihin aikoihin, kun Anu palasi takaisin kaupunkiin. 

Haluan uskoa siihen, että elämä on juuri niin maagista kuin itse siitä tekee. Jos jatkuvasti ajattelee, että mikään ei voi muuttua, vain koska asiat ovat aina olleet näin, niin ei helvetissä mikään muutukaan. Suuria vääryyksiä ei koskaan oikaista, jos aina ajatellaan, että ei se auta mitään. Ei täällä kannata tehdä mitään, kun ei se kuitenkaan onnistu. Ei kannata edes yrittää, kun ei sillä ole kuitenkaan vaikutusta.

Mä en suostu uskomaan tuohon. Mä en suostu valumaan kyynisyyteen, koska se olisi kauheinta mitä tiedän. Mä mielummin uskon sokean optimistisesti siihen, että maailma muuttuu yksi ajatus kerrallaan ja että mikä tahansa on mahdollista. Että onni löytyy itsestä ja ihmisillä on valta omiin ajatuksiinsa. Tietysti jokaisella on omat selviytymismekanisminsa, ja tämä on minun. En kuitenkaan halua vain selviytyä, vaan minä haluan elää. Ja tällä tavalla ajattelemalla olen huomannut tosiaan alkaneeni. Viimeisen vuoden aikana asiat ovat muuttuneet monella tapaa ja tällä hetkellä huomaan eläväni sellaista elämää, mistä en joskus uskaltanut edes haaveilla.

Tänään olisi taas yksi illanvietto, johon minua vähän jännittää mennä, koska en oikeastaan tunne paikalta ketään. Mutta kuten Anu eilen totesi, niin: "Just sen jännityksen takia ne asiat pitää tehdäkin." Pitää ravistella niitä oman mukavuusalueensa rajoja, koska muuten ei voi tietää mitä ihmeellisiä asioita sen ulkopuolelta voi löytyäkään.


keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

I'm not lost, just wandering.

Joskus on oltava vähän hukassa ja yksinäinen. Syötävä voileipää sängyssä puoli kahdelta yöllä, murustella ja itkeä harmista. Katsoa lukemattomia jaksoja Girlsiä, Sherlock Holmesia ja Drop Dead Divaa, kaikkia sekaisin. Nukkua myöhään, koska velvollisuudet kutsuvat vasta kahdentoista jälkeen. Ikävöidä ja käskeä itseään olla ikävöimättä, ikävöidä silti. Kirjoittaa lauseita, joissa ei ole järkeä. Kävellä ajatuksissaan melkein auton alle. Olla niin ihmiskipeä, ettei lopulta pysty näkemään ketään tai edes soittamaan.

On oltava joskus vähän hukassa, jotta voisi ehkä jo huomenna nähdä kirkkaammin. Huomata auringon hennot säteet aamulla verhojen läpi ja nousta ylös hymyillen. Soittaa ihmisille ja puhua niin kuin olisi sen taidon vasta oppinut. Kohauttaa olkia ikävälle ja samalla olla kiitollinen siitäkin. Löytää onni takaisin hymyilevistä tuntemattomista tai kerätystä rohkeudesta. Pienoisesta toivosta, että ehkä jonain päivänä se suurin unelma toteutuu ja sinä löydät luokseni. Jonain päivänä.

Ehkä jo huomenna. Ehkä huomenna on tähän astisen elämäni paras päivä. Ei sitä ikkään tiijä!

lauantai 12. huhtikuuta 2014

When it costs too much to love.

Kello on yksi ja makoilen edelleen peiton alla sängyssä. Kissa tuhisee lämpimänä vieressä ja minun ajatukseni ovat raukean kepeät. Ulkona on kirkasta ja minun pieni yksiöni täyttyy valolla. Heräsin jo tunti sitten, mutta kiireisen viikon ja talkootöissä vietetyn yön jälkeen on kiva vaan laiskotella kaikessa rauhassa, ilman mitään kiirettä mihinkään.

IMG_0588


Blogi on ollut hiljainen melkein kuukauden. Sinä aikana on ehtinyt olla lukemattomia hyviä ja huonoja päiviä. Junamatkoja toiseen kaupunkiin, ystävien seurassa vietettyjä iltoja, liian monta päivää neljän seinän sisällä flunssan seurassa, ihastumista ja sydänsuruakin. Hetkeksi tuo hassu sydänjuttu suisti minut sijoiltani, mutta sitten asiat nyrjähtivätkin paikoilleen melkein vahingossa, vaikka hetken olin varma, ettei raskas pilvi sydämen päältä tule katoamaan enää koskaan.

Mutta mitä opin kuukauden aikana?

x Toisin kuin olin itselleni vuosia uskotellut, niin minä todella haluan perheen joskus.

x Jotkin haavat yltävät syvälle ja ne eivät vanhene, vaikka juuret ulottuisivatkin vuosien taakse. Tällaiset haavat olisi syytä avata ja puhdistaa, vaikka se sattuisi aluksi. Ilman puhdistamista ne jäävät tuntumaan haamukipuna johonkin alitajuntaan ja se estää todellista eteenpäin pääsemistä.

x Vaikka sydän kuinka haluaisi tapella vastaan,
 niin joitakin ihmisiä ei ole tarkoitettu olemaan enempää kuin ystäviä.

x Footbagin potkiskelu luokkakavereiden kanssa on yllättävän hyvää nauruterapiaa.

x "When you come to me, I want you there with your hands open. I want you brimming and full. Don’t give me half, I won’t take it. I don’t want to, I’m not even sure how. Don’t want with only half of yourself. Or feel with even less than that. When you come to me, be prepared to leap headfirst into it. It’s the only kind of love I’ll accept." — Azra.T


IMG_0677

Ihanaa viikonloppua ystäväiset! Nauttikaa elämästä!

perjantai 14. maaliskuuta 2014

I was never really insane except upon occasions when my heart was touched.

Kuuleeko maailmankaikkeus pyyntöjä, joita sille lähetetään? Miten yhdessä ihmisessä voi olla sisällä samaan aikaan hurrikaani ja tyyni järvi? Kuinka monta senttiä ihminen voi kasvaa henkisesti vuodessa? Miten voi tulla hulluksi viikossa? Mikä on se hyvälaatuinen tauti, joka saa unohtamaan syödä kolmeenkymmeneen tuntiin? Kun tummat silmänaluset saavuttavat tietyn rajan, pääseekö niistä enää koskaan eroon? Miten voi edelleen olla onnellinen, vaikka ei ole viikkoihin nukkunut yössä enempää kuin viisi tuntia?


Elämä on niin hassu asia. Ei minulla muuta, tällä kertaa. Seikkailut odottavat!

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Listasin ne kaikki tähän, asioita joista vähän elämässä ilahdun.

Miten voikaan saada näin suurta nautintoa niin pienistä asioista: 

Kaalinpuolikkaan kanssa kaupungin läpi kävely ja ihmisten hassut ilmeet. Uuden Spotify-tunnuksen tekeminen, puhtaalta pöydältä aloittaminen ja uusien playlistien kasaaminen. Uudet legginssit ja omat, pehmeät muodot. Söpö tarjoilijapoika kahvilassa, joka ei muistanut sanaa "karpalo". Tulevat viikonloput. Listojen tekeminen. Ruotsin tunnilla tehdyt harjoitukset hassun koulukaverin kanssa. Vaatteiden vaihtaminen rennompiin päivän jälkeen. Villasukat. Uusi teemaku, joka odottaa testaamista. Puhtaiden pyykkien tuoksu ja -lämpö kuivaushuoneessa kuivumisen jälkeen. Jaettu kakkupala ystävän kanssa. Hassut kisset. Onnistunut selän naksauttaminen. Uusi musiikkirakkaus ja sen soittaminen repeatilla kymmenen kertaa putkeen.


sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Weight is just a number and you are more than that.

Mun on joskus vaikea hyväksyä itseäni, omaa ulkonäköäni ja kokoani, kuten varmaan kaikilla ihmisillä. Hämmentävää on, että teinivuosina, ollessani kaksi kertaa pienempi silloin, kulutin paljon enemmän aikaa itseni vihaamiseen kuin nyt. En tiedä onko ikä tuonut jonkinlaista viisautta, mutta muodoistani ja pehmeydestäni huolimatta peilistä minulle useimmiten hymyilee takaisin ihan kivan näköinen tyttö. Välillä tuntuu, että kokoni on enemmän ongelma muille kuin itselle. Oon tutustunut netissä muutamiin suloisiin tyyppeihin ja homma on edennyt niinkin pitkälle, että ihan kosintoja on sadellut, koska juttu on luistanut niin hyvin. Kuitenkin heti kun oon uskaltanut kertoa, etten putoa ihan siihen normaalivartaloisen ihmisen luokkaan, niin on alkanut kiusallinen ja pitkällinen jahkaaminen, että no, öh, jaa, öh, nosorimuttamänytenetsimitäänvakavaa. Kiva kuulla, koska en mäkään, muru. Varsinkaan tuollaisen esityksen jälkeen. Totta kai, kiinnitän itsekin huomiota ihmisten ulkonäköön ensimmäisenä. Kyllä, minullakin on mietittynä unelmamies kaikkine ulkonäköineen ja älyttömine ominaisuuksineen, mutta what are you, new? Se unelmamiehen kuva saattaa vaihtua joka päivä ja ennen kaikkea, oikean ihmisen löytyessä niillä aiemmilla ihanteilla ei oo mitään vitun väliä, koska se ihminen kokonaisuutena on just sitä, mitä mä haluan. 

Tämmöset tyypit saa mut aina hetkittäin epäröimään, että tuunko ikinä kelpaamaan kenellekään. Onneksi on kuitenkin ihmisiä, jotka pitää sua kauniina, olit sä lihava tai laiha tai mitä tahansa. Niitä voi olla harvassa, mutta niitä on olemassa. Kauneinta mitä ihminen voi päällensä pukea, on hymy ja itsevarmuus. Olit sä minkä näköinen tahansa, jos sä rakastat itseäs, niin se todellakin näkyy, se hehkuu susta kauemmas kuin mikään muu ulkoinen ominaisuus. Kehotan siis nyt jokaista, joka lukee tän, niin lopettamaan sen anteeksipyytelyn. Just oot just hyvä noin. Jos sä et tunne oloas hyväksi omassa itsessäsi, niin mieti mistä se johtuu. Jos sä voit tehdä asialle jotain, niin tee. En mäkään ole ihan sinut näiden kilojeni kanssa ja siksi haluaisinkin maltillisilla ja paremmilla valinnoilla jättää ne taakseni kilo kerrallaan. Mutta se on pitkä prosessi ja jos mä keskityn vihaamaan näitäkin kilojani, niin mä en koskaan saavuta sitä tilaa, mitä tavoittelen. Mun on opittava rakastamaan itseäni nyt, eikä vasta sitten kun mun painoindeksi on normaalin puolella. 

Mulla on tänään ollut hillittömän huono päivä näin ulkonäöllisesti. Tänään ei oo paljoa hymyilyttänyt kun oon katsonut itseäni peilistä ja mä oon lähes jatkuvasti häirinnyt äitiä typerillä kysymyksillä, kuten: "Onko mulla hassu naama?" "Onko mun nenä iso?" Nyt iltaa myöten alkoi ihan itkettämään, kunnes mä tajusin ravistella itseäni ja muistuttaa itseäni, että jollekin se mun hassun naaman näkeminen voi tarkoittaa rakkaan ystävän näkemistä. Tai iso nenä muistuttaa siitä kerrasta kun ollaan naurettu niin hysteerisesti, että oon purskauttanut maidot nenästä. Tai mitä vaan. Joku voi rakastaa näitä ominaisuuksia mussa, vaikka ne eivät olekaan täydellisiä tai kauniita, ainakaan jonkin määritelmän mukaan. Mutta minä en ole pelkästään minun ulkonäköni, etkä ole sinäkään. Meissä on kokonainen maailma, jota ei heti kerralla näe. Jos joku on niin idioottimainen, että luulee tietävänsä kaiken mitä sinun loputtomassa maailmassasi on, vain ulkonäköä katsomalla, niin se tyyppi saa mennä. 

Ystävät, lakatkaa pyytämästä anteeksi sitä miltä te näytätte ja mitä te olette. Koska hot damn, me ollaan upeita. Pus. (Ja tsekatkaa vielä tää, tää on ihana.)

To be beautiful means to be yourself. 
You don’t need to be accepted by others. 
You need to accept yourself.
—  Thích Nhất Hạnh


perjantai 28. helmikuuta 2014

The happiness is the truth

Oon aika levoton kaveri. Mun mielialat saattaa muuttua hyväntuulisesta ahdistuneeksi noin sekunnissa, eikä se nyt ole varsinaisesti mitenkään mukava piirre. Onneksi oon oppinut puhumaan itseni paremmalle tuulelle. Aiemmin ahdistuneessa olotilassa olisin saattanut velloa tunteja, mutta nykyään, useimmiten, pystyn riisumaan sen yltäni kuin jonkin vaatteen. Se on aika helppoa. Miettii vain asioita, mistä on kiitollinen ja onnellinen. Ja koska pidän listoista, kirjaan nyt ylös mistä olen onnellinen tänään:

01 Sain palautettua stressiä aiheuttaneen esseen, melkein viikon etuajassa!

02 Koska sain esseen palautettua ajallaan, minulle jäi kaksi päivää vain nauttia hiihtolomasta ilman minkäänlaista huolta tai ajatusta koulusta. Ihanaa!

03 Olen nyt kotikotona pohjoisessa ja se, jos mikä, on syy olla onnellinen.

04 Ihanat, upeat ihmiset maailmassa!

05 Vaikka täällä kotona on mukava olla, niin minulla on silti vähän ikävä Jyväskylää.

06 Samaistuttavat runot ja siteeraukset:


Sometimes I am too steeped, overflowing
I am one too many spoonfuls of coffee grain

and the way my mouth feels after brushing teeth and drinking orange juice
I am a too much sort of girl, too coarse, too flowering, open, full, I need gentling far too often
It is not possible for everyone to love me and that is fine
As long as I know to love myself

— Azra.T

It’s all about falling in love with yourself and sharing that love with someone who appreciates you, rather than looking for love to compensate for a self love deficit.
— Eartha Kitt

07 Tumblr

08 Ajatus sinusta, siellä jossain.

09 Äidin tekemät pullat! Ja ruuat! Äiti! Ja iskä! 

Hyvää yötä, ihanat.

torstai 27. helmikuuta 2014

Rakkaudesta, taas

Minun on sittenkin avattava enemmän tätä rakkaus-aihetta, josta kirjoitin eilen. Kärsin silloin näet akuutista lemmenkipeyden oireyhtymästä, joten tekstini oli värittynyt kovin vaaleanpunaisin sävyin. 

Rakkaus on sellainen aihe, että sitä lähtiessä käsittelemään voi helposti ajaa karille jo ensimetreillä. Mutta yritän silti, siitäkin huolimatta. En puhu nyt äidin rakkaudesta tai rakkaudesta ylipäätään, vaan keskityn lähinnä siihen romanttiseen, intohimoiseen rakkauteen, jota elokuvat ylistävät ja kyynikot sanovat mahdottomaksi. 

Sellaisesta rakkaudesta olen haaveillut siitä lähtien kun olen asiasta mitään ymmärtänyt. Pieni, romanttinen Niina kirjoitteli jo 12-vuotiaana rakkauskirjeitä Elijah Woodille ja vannoi, että jonain päivänä menen kanssasi naimisiin. No, sitä päivää saan luultavasti odottaa ikuisesti ja nyt 12 vuotta myöhemmin en ehkä olekaan enää niin kiinnostunut kyseisestä herrasmiehestä, ainakaan muussa kuin kaverimielessä. Sori, Elijah. Nuorempana halusin kiihkeästi uskoa leffojen kuvaelmiin rakkaudesta, mutta nykyään, vanhana ja viisaana näen potentiaalisen rakkauden olemuksen selkeämmin. Edelleen se kuva on ajoittain sumentunut, mutta tässä se, mitä olen oppinut ja millaisen rakkauden haluaisin saada kiinni vielä jonakin päivänä:

   Paras tulos syntyy kun kaksi kokonaista ihmistä löytää toisensa. Tavallaan haluaisin romanttisesti uskoa, että jonain päivänä minäkin löydän puuttuvan vastakappaleeni, jonka myötä kaikki loksahtelee paikoilleen, mutta... En tiedä onko sellainen ajattelu tervettä. Koskapa samaan aikaan haluaisin uskoa, että vain vapaus voi viedä suhdetta yhtään mihinkään. En tarkoita tällä sitä, että olisi ok käydä vieraissa ja muuta sontaa, vaan että rakkaus perustuu siihen, että saa olla oma itsensä kaikkine puolineen, eikä toisella ole tarvetta lähteä muuttamaan tai rajoittamaan sinua. Suhde ei perustu riippuvuuteen, siihen, että toisella olisi vastuu jotenkin pelastaa sinut (itseltäsi tai miltä hyvänsä). Että vaikka nämä kaksi ihmistä olisivat täydelliset toisilleen, he olisivat täydellisiä myös yksinään. Kokonaisia. Että oma onni ei riipu pelkästään toisesta, vaan pikemminkin syventää sitä ja nostaa sen uudelle ulottuvuudelle. Siihen haluaisin uskoa. Että jonain päivänä löydän ihmisen, jonka kanssa seisoa tasavertaisena vierekkäin, toisiimme tukeutuen, mutta kuitenkin omilla jaloilla seisten. Omina itsenämme, vapaina, itsenäisinä ihmisinä.

"Be committed, not attached. But more importantly, know the difference."
— Kai, Lessons in Life #21

Rakkaus on aiheena niin monimutkainen, että muutan mieltäni siitä jatkuvasti, ihan tässä kirjoittaessanikin. Mitä minä voin sanoa siitä? Mitä minä ylipäätänsä tiedän siitä? Sille ei ole olemassa mitään tarkkarajaisia sääntöjä, joita noudattamalla löytää autuuden. Rakkaus vain on. En minä voi sanoa miten kahden toisiinsa rakastuneen ihmisen pitäisi olla tai että jokin toisenlainen tapa olisi jotenkin oikein tai väärä. Rakkaus ottaa niin monia muotoja ja sen voi vain itse tunteva henkilö määritellä, millaisessa muodossa se silläkin hetkellä näyttäytyy.

Se, mitä itse kaipaan... On juuri yllä kuvailemani kaltaista. Haluan uskoa, että kun kaksi toisilleen täydellistä ihmistä kohtaavat, niin siinä ei ole edes tarvetta alkaa muuttamaan toista tai lähteä hakemaan toisesta puuttuvia ominaisuuksia muualta. Ehkä, ehkä nämä ihmiset täydentävät toisiaan, mutta terveellä tavalla. On olemassa jokin yliluonnollisen tuntuinen side, mikä nämä ihmiset on saanut löytämään toisensa. Heidät on tarkoitettu yhteen. 

Alan valua taas sinne vaaleanpunaisiin pilvilinnoihin. Mutta ymmärtäkää, että minä olen tällainen. Ja jumalauta, jos minun pitäisi tuntea vähemmän kuin mitä tunnen, niin en haluaisi elää. Yksi suurimmista haaveistani on löytää tämä ihminen. Niin paljon kuin nautinkin omasta seurastani, niin kaipaan rinnalleni sitä nimenomaista henkilöä, joka siihen kuuluu. Ehkä haaveeni ovat utopistisia eikä tällainen rakkaus ole minulle edes mahdollista, mutta jos minä alan rajoittamaan haaveitani, niin sitten se ei takuulla toteudu! Enkä kaipaa mitään miljoonia ruusuja joka päivä tai luksuslomia tai mitään suuria eleitä. Toiveeni ovat melko yksinkertaisia, ihan kuten minäkin. Mainitsemani Soppy on hyvä esimerkki siitä, minkälaisesta rakkaudesta minä haaveilen. Intohimoisesta tietenkin, mutta arkisen suloisesta vielä enemmän. Sellaisesta, että ymmärretään toista. Nauretaan paljon. Innostetaan toisiamme kasvamaan entistä paremmiksi. Nautitaan elämästä. Keskustellaan syvällisiä, mutta muistetaan myös hölmöillä. Jaetaan aamut yhdessä, jaetaan elämä yhdessä. Rakastetaan toisiamme kilpaa, joka päivä enemmän, vapaasti, tasa-arvoisesti ja onnellisena. 

(Kakomisreaktio meinasi tulla ihan itsestään, vaikka samaan aikaan runotyttö-Niina nyökkäilee hyväksyvästi.)

Minä olen monien asioiden lisäksi myös todella romanttinen. En ehkä saisi liikaa yllyttää itseäni tässä asiassa, sillä mitä jos en koskaan löydäkään unelmieni rakkautta? No, sitten rakastan itseäni ja löydän sen rakkauden itsestäni. Kuten totesin, rakkaus näyttäytyy jokaiselle ihan omanlaisenansa. Toisille on olemassa monta rakkautta elämän aikana, toiset eivät löydä sitä koskaan - ja sekin on ok. Ei ole olemassa yhtä raamia, jonka mukaan omaa rakkauttaan pitäisi toteuttaa. Tämä on kuitenkin se, mitä itse rakkaudelta toivon. Mitä sinä toivot? Mitä rakkaus sinulle tarkoittaa? Oli se mitä tahansa, niin toivon, että saat sen. Koska jokainen ansaitsee tulla rakastetuksi juuri sillä tavalla kuin sen parhaaksi kokee.

tiistai 25. helmikuuta 2014

They say that the world was built for two

"Love: a single word, a wispy thing, a word no bigger or longer than an edge. That’s what it is: an edge; a razor. It draws up through the center of your life, cutting everything in two. Before and after. The rest of the world falls away on either side."
— Lauren Oliver

Tää on yksi niistä päivistä, jolloin sydän meinaa haljeta kaipuusta, jolloin mikään ei tunnu oikealta ilman käsiä ympärillä. Ehkä oon hölmö, kun uskon rakkauteen tässä maailmassa. En tiedä onko mulle olemassa sitä ultimaattisen täydellistä ihmistä, jonka kanssa toimittaisiin saumattomasti yhteen ja tehtäisi toisistamme parempia ihmisiä - haluan kuitenkin uskoa, että on. Että jokaiselle on olemassa sellainen ihminen, ehkä useampi, ehkä ihan vain oma itsensä, en tiedä. Rakkaus on niin kummallinen asia, etten aina saa siitä otetta. Yhtenä päivänä se muistuttaa yhtä, toisena päivänä ihan jotain muuta. 

Elämäni rakkaus, jos luet tätä: tule pian. Tai oikeastaan... tule kun tulet. Kunhan tulet.

PS. Philippa Ricen sarjakuva Soppy on niin ihana. Jotain tämmöistä mä haluan. Jotain yhtä hassua ja ihanaa.

maanantai 10. helmikuuta 2014

Asioita, joita olen oppinut viimeisen puolen vuoden aikana.

Opettele rakastamaan itseäsi ja syleile kaikkia puolia itsessäsi, niitäkin, jotka tuntuvat nyt hämmentäviltä ja huonoilta. Jonakin päivänä rakastat niitäkin.

Puhu suoraan, niele ylpeytesi. Jos joku loukkaa sinua, kerro siitä kyräilyn ja katkeruuden kasvattamisen sijaan. Suurin osa riidoista johtuu väärinkäsityksistä, joten anna itsellesi, sekä toiselle mahdollisuus korjata ne.

Kerro tunteistasi. Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi pitämään niitä sisällä. Vaikka tunteisiisi ei vastattaisikaan, olet tehnyt jotain rohkeaa ja näin annat itsellesi mahdollisuuden päästä yli. Tai kenties tunteisiisi vastataan!

Sydänsurut eivät kestä ikuisesti ja se(kin) kipu kertoo siitä, että olet elossa. 



Tee useammin sellaisia asioita, jotka ovat epämukavuusalueesi ulkopuolella. Tee asioita, jotka saavat sinut miltei oksentamaan ja vartalosi tärisemään silkasta järkytyksestä. Muista silloinkin, että olet elossa ja adrenaliini, joka kehosi läpi juuri syöksyy, voi tuntua myös hyvältä.

Sinulla on valta ajatuksiisi. Jos ajattelet elämäsi olevan hyvää, se yleensä on sitä. Jos elämäsi taas on mielestäsi huonoa, niin se on sitä niin kauan, kunnes muutat asennettasi. 

Hymyile ja naura paljon. Hassuttele. Älä ota elämää liian vakavasti.

Opettele olemaan mielummin lempeä, kuin oikeassa.

Huonot päivät eivät kestä ikuisesti. Ota omaa aikaa, pysy vaikka sisällä koko päivän makoillen sängyssä jos siltä tuntuu, mutta älä päästä itseäsi liian helpolla. Lakkaa olemasta olosuhteiden uhri. Ole itsellesi armollinen, mutta tiukka. Tämä elämä on sinun ja vain sinä päätät annatko sen muuttua sarjaksi huonoja päiviä vai käännätkö huonotkin päivät paremmiksi.

Tee asioita yksin. Mene kahvilaan lukemaan kirjaa, käy elokuvissa, mene ravintolaan. Opettele nauttimaan omasta seurastasi, sillä sitä et pääse karkuun koskaan. Unohda ahdasmieliset käsitykset siitä, että yksin oleminen olisi jollain tavalla huono juttu. 

Rakenna koti itseesi, sillä kotia et voi rakentaa kenenkään muun käsivarsille. Kukaan muu ei voi pelastaa sinua, kuin sinä itse. 

Rakasta ja rakastu joka päivä. Ihmisiin, asioihin, hetkiin. Elämä on todellisuudessa ihan helvetin kaunista.



Ole rohkea. Uskalla elää. Seuraa sydäntäsi.

Hakeudu sellaisten ihmisten seuraan, jotka saavat sinut nauramaan.

Muista nukkua. Jatkuvat, liian lyhyet yöunet saavat 
asiat tuntumaan pahemmilta, mitä ne todellisuudessa ovat.

Hyvästä ruuasta tulee hyvä olo, huonosta huono. Pitkä kissa on pitkä, elämä on niin yksinkertaista.

Kiinnostu, niin kiinnostat. Innostu, niin innostat.

Vaikka joku ei ymmärrä arvoasi, se ei tarkoita, ettet ole arvokas. Koska sinä olet.

perjantai 7. helmikuuta 2014

To feel most every feeling, forever more



Elämässä sattuu välillä hulluja asioita. Yhtenä hetkenä hymyilet itseksesi kahvilassa teekuppi edessäsi ja samana iltana voisit oksentaa kaikesta siitä adrenaliinista, joka lävitsesi hyökyy. Kaikki hyvää kuitenkin, vaikka hetki sitten koko kehon täristessä sitä oli vaikea uskoa. Mutta minä olen elossa ja se tunne, ystäväni, on ihmeellinen. Kaikki nämä monet tunteet kertovat vain siitä, että olen elossa, minä elän. Joskus nämä tunteiden hyökyaallot käyvät raskaiksi, kun hetkittäin tuntee kaiken niin selkeästi ääriviivoja myöten ja toisina hetkinä ei tunne yhtään mitään. 

Mutta tänään minä uin tunteessa, minä uin kiitollisuudessa siitä, että elän. Ja tiedättekö, totuuden sanominen tuntuu myös hyvältä, vaikka huomenna aamulla herätessä kaikki onkin toisin. Asia, jota olen kannatellut pitkään, käy tyhjäksi. Mutta minä olen sentään vapaa.

maanantai 27. tammikuuta 2014

CO-STARRING


Tämä tässä on Leelo, toinen kissoistani. Hän on 3-vuotias. Leelo on kotoisin Pielavedeltä maalaistalosta ja hän oli melkoinen rääpäle kotiuduttuaan luokseni. Leelo on tunnettu tupakka-addiktiostaan ja ponnarin noutamistaidoistaan. Leelo on pitkä kissa ja pitkä kissa on pitkä. Leelo on itsepäinen, mutta hellyydenkipeä. Leelo tykkää ryömiä peittojen alle. Leelolla on monta ilmettä ja Leeloa on helppo valokuvata, koska hän on hyvin tietoinen kauneudestaan. Leelo sai nimensä emäntänsä ihastuksesta yhteen irc-galleriassa samalla nimellä aikanaan kulkeneeseen tyttöön ja hänen nickiinsä. Monet tosin luulevat, että nimi tulee Fifth Elementin Leeloo Dallas Multipassista. No, ei tule.


Saanen esitellä teille Kiivan tai tuttavallisemmin Kiivin tai Kiipun. Kiiva ei meinannut löytää nimeään, vaan kulki ensin Kissa Matroskin nimellä. Sitten se oli Unski ja seuraavaa en muista. Mikään ei tuntunut hyvältä ja lopulta oli vain pakko päättää ja Kiivaksi hänet kastettiin vartavasten järjestetyissä kissanristiäisissä. Kiiva täytti joulukuussa vuoden ja hänessä saattaa olla puolikas Maine Coonia. Kiiva on itsenäinen ja omissa oloissaan viihtyvä, kuitenkin ajoittain todella hellyydenkipeä ja arkea sulostuttava otus. Kiiva on maailman kömpelöin kissa ja sillä on takajaloissa niin pitkästi karvaa, että näyttää kuin hänellä olisi villahousut. Kiivaasta ulkonäöstään huolimatta Kiiva on kiltti kissa. Hän on kotoisin Jyväskylästä. Kiivalla on hassu, kimeä naukumisääni ja tälläkin hetkellä hän huutaa yksinään kylppärissä. 

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Tanssia, kakkua ja rakkautta joka puolella.

En tiedä kyllä miksi oon koskaan jättäny väliin mahdollisuutta liikkua / tanssia / tavata ihania ihmisiä / viettää aikaa ystävien kanssa, varsinkin jos voi yhdistää kaikki nämä. Mää leijun tällä hetkellä, koska on niin hiton hyvä olo. 


Tänään oli Jyväskylän kahvilakerhon eka tapaaminen. Maijan toiveesta ja Jeminan avustuksella kahdeksan toisilleen tuntematonta tyttöä (vai naista jo, apua en koskaan opi käyttämään tätä sanaa!) päätti perustaa kahvilakerhon, jonka tarkoituksena on tutustua toisiinsa ja Jyväskylän kahviloihin ja tehdä kaikkia kivoja juttuja yhdessä. No, eka kerta oli ainakin minun mielestä ihan mieletön, uudet tuttavuudet ihania ja kakku hyvää. Tavattiin Kahvila Muistossa, jota voin suositella lämpimästi. Suosittelen myös lämpimästi tutustumaan uusiin ihmisiin, jos tällainen mahdollisuus tupsahtaa eteesi. Jeminan kuuluttaessa ihmisiä Jyväskylän kahvilakerhoon mietin itsekin kaksi kertaa uskallanko lähteä moiseen juttuun mukaan, mutta onneksi uskalsin! Jos en olisi hypännyt mukavuusalueeni ulkopuolelle, en olisi tavannut näitä seitsemää, upeaa ihmistä (-ja näin hienosti välttelen sanomasta naista tai tyttöä, koska molemmat tuntuu vääriltä, koska no hitto, en itse ainakaan tunne itseäni vielä naiseksi, mutta en oikeastaan tytöksikään enää, joten mikä mää sitten oon, en tiiä!)

En tiedä välittyykö se tekstistäni, mutta jos istuisitte tässä vieressäni juuri nyt, niin en pystyisi olemaan hiljaa, koska puhetta vain tulisi solkenaan ja minä vain puhua pulputtaisin ihan kaikesta, ehkä aihetta vaihtaen kesken lauseen ja ilman logiikkaa, kuin pieni lapsi. Sellainen olen kun olen innostunut ja ylienerginen. Kahvilakerhon jälkeen hiippailin tanssitunnille, jota koulukaverini meille muutamille kiinnostuneille vetää. Mun sanat ei riitä kuvailemaan tätä järjetöntä tunnetta, tätä ylitsepääsemätöntä rakkautta tanssiin. Vaikka edellisestä kerrasta oli liian pitkä aika ja keho oli heikko ja kömpelö, niin en silti voi olla ihmettelemättä sitä voimaa ja valoa, mikä muhun syttyy tanssiessa. Oon kotonakin vain tanssahdellut ympäriinsä ihmeellisessä euforiassa. Miksi tätä ei oo tullut tehtyä useammin? Miten tän tunteen on voinut unohtaa? 

Parasta maailmassa tänään: tanssi ja ihmiset, uudet ja vanhat ystävät. Oon täynnä rakkautta. Ah!

- niina c. mon

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

I get a little warm in my heart when I think of winter



Tänään on ollut hyvä päivä. Nukuin ekaa kertaa viikkoon hyvin ja tarpeeksi, kävelin auringonpaisteessa ja pakkasessa ystäväni luo ja myöhemmin illalla tein toiselle, hieman flunssaiselle ystävälleni inkivääri-sitruuna-hunajajuomaa. Ohje menee näin: Viipaloi tuore inkivääri noin puolen sentin siivuiksi ja leikkaa kuoriosa pois. Heitä inkivääripalat mukiin, kaada kiehuvaa vettä päälle ja anna hautua hetken aikaa. Purista sitruunamehua juoman joukkoon ja lisää paljon hunajaa. Nauti. Se on hurjan hyvää ja auttaa flunssaan! Eikö vain, Joni? Terkkuja!

maanantai 13. tammikuuta 2014

Uusin purjein

Musta tuntuu, että oon ollut flunssassa ikuisuuden. Muistan joulukuun alusta asti mukana hilluneen väsymyksen, joka lopulta äityi melkoiseksi räkätaudiksi, joka vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja -
      Oon tuhonnut monta paketillista nenäliinoja ja syönyt ainakin neljä pussia turkinpippureita lähiaikoina. Ne ovat ehdoton must kipeälle kurkulle, vaikka eivät oikeasti autakaan. Mutta mikä tahansa imeskeltävä karkki on hyvä ja turkkarit ovat parempia kuin sokerittomat, laksatiivisia vaikutuksia aiheuttavat pastillit. Odotan tosin innolla sitä, että voin jättää turkkarit menneisyyteen (kunnes uusi flunssa iskee) ja jatkaa paremmilla eväillä. Nyt kun joulupyhät ja lomat ovat autuaasti ohitse ja arki on palannut elämään, olen syönytkin enemmän hedelmiä ja kasviksia ja koettanut ravita kehoani puhtaammalla ruoalla. 


Flunssassa on hyvä suunnitella kaikenlaista. Koska liikuntaharrastusta ei voi rysäyttää alkuun, voi ainakin ruokavalioon tehdä pieniä, mutta parempia muutoksia. Sokerikoukku on todellinen asia, mutta sitä vastaan taistelen maapähkinävoin avulla. Jo yksi pieni lusikallinen riittää taltuttamaan makeanhimon, mikä on ihan älytöntä. Mutta otan sen vastaan ilomielin. 

Pidin pari vuotta sitten blogia terveellisimmistä elämäntavoista. Parhaimmillani liikuin 9 tuntia viikossa ja laskin kalorini tarkkaan. Pudotin vajaassa neljässä kuukaudessa kymmenen kiloa. Elämäntilanne oli täydellinen elämäntapamuutokselle ja muistan ajan, kun en ajatellut mitään muuta koko päivänä. Se oli ihan käsittämättömän hienoa, olin täynnä energiaa ja innostunut. Paino ei kuitenkaan pudonnut enempää, vaikka tein kaikkeni. Se söi hiljalleen motivaatiota ja innostus laski laskemistaan. Viime vuoden lopulla kuvioihin tuli isompia juttuja ja lopetin liikuntojeni kirjaamisen Heiaheiaan. Söin mitä sattuu ja liikuin satunnaisesti. Saavutettu elämäntapa luisui melkoisen kauas ja aiempi blogi alkoi vaan liikaa muistuttamaan epäonnistuneesta yrityksestä päästä takaisin ihannepainoon. 

On sanomattakin selvää, että viime aikainen elämöinti ei ole ollut kovinkaan hyvinvoivaa. Koen kyllä olevani onnellinen, mutta uskon, että paremmilla elintavoilla voisin olla vieläkin onnellisempi. Aionkin siis yrittää uudestaan - mutta haluan hyljätä kaiken aiemman. Epäonnistuminen on kummitellut mielessäni, joten se on osaltaan saanut minut olemaan yrittämättä. Ehkä tein kaiken oikein, ehkä en, ehkä epäonnistuin - millään niillä ei ole enää merkitystä. En lupaa tehdä asioita täydellisesti, mutta minä yritän. Koska niin paljon kuin tykkäänkin itsestäni ihan tällaisenakin, haluan kuitenkin pysyä terveenä ja olla terveempi. Vaikka kilot eivät karisisikaan, niin sen ainakin tiedän, että olo on kokonaisvaltaisesti parempi kun syö oikein ja liikkuu. Eikö siinä oo tarpeeksi syytä palata takasiin ruotuun?

Tästä ei tule laihdutusblogi, sen voin myös luvata. En tule kirjaamaan ylös tarkkoja senttejäni tai kilojani tai ruokapäiväkirjojani, vaan ehkä ennemminkin jaan onnistumiset ja kaikenlaiset kommellukset mitä tähän kaikkeen liittyy. Kuten elämästä yleensäkin.

Tällä hetkellä mulla on chia-siemenet paisumassa. Aion tehdä hyytelöön aamiaispirtelön huomista varten. Oon pahemmanlaatuinen torkuttaja, joka venyttää nousemista viimeiseen saakka. Siksi aamupala jää yleensä liian vähälle huomiolle, vaan ei enää! Hain perjantaina uuden blenderini (joka on muuten tarjouksessa juuri nyt K-ryhmän kaupoissa!) ja rakastan sitä jo nyt. Se helpottaa arkeani suunnattomasti, sillä smoothiet ja pirtelöt tehdään suoraan mukiin. Niin kätevää! Ja ihanaa. Aamuni ovat pelastetut! 

perjantai 10. tammikuuta 2014

Darling, let's be adventurers.

"You’ll need coffee shops and sunsets and road trips. Airplanes and passports and new songs and old songs, but people more than anything else. You will need other people and you will need to be that other person to someone else, a living breathing screaming invitation to believe better things." — J.T.

En ole elämässäni matkustellut paljoa. Toisin kuin blogin nimi antaa ymmärtää, en ole myöskään kovinkaan seikkailullinen tai rohkea ihminen. Itseasiassa olen vähän liiankin mukavuudenhaluinen. Se ei kuitenkaan tarkoita, että minun tarvitsisi olla sellainen lopun elämääni. Lähtöpassit aiemmasta elämästäni otin juuri sen takia, että tajusin juurtuneeni mukavuuteen ja turvallisuuteen, vaikka juuri se on kaikista vähiten elämää vaaliva elementti. On hienoa jos asiat ovat turvallisesti ja mukavasti, mutta mikään ei voi uudistua tai parantua, jos niitä rajoja ei ravistele aina aika ajoin. En nyt kehota ketään lähtemään parisuhteestaan tai työpaikastaan tai mistä tahansa elämäntilanteesta vain sen takia, että tää on nyt mennyt liian hyvin liian pitkään, vaan ehkä ennemminkin miettimään mihin asioihin on oikeasti tyytyväinen ja mitkä jutut pitää mukanaan vain tottumuksesta, tai vielä pahempaa, pelosta.

En kadu menneitä vuosia millään tavalla, mutta myönnän, että minä jämähdin. En ehkä tiedostanut sitä, mutta jokainen solu kehossani kuitenkin huusi, että asiat eivät nyt ole niin hyvin kuin ne voisivat olla. Ihminen on pirun hyvä huiputtamaan itseään ja joskus, aika useinkin, on helpompi jäädä johonkin tilanteeseen, kuin lähteä siitä pois. Koska huonokin työpaikka tai suhde on turvallinen siksi, että se on tuttu. Ja meitä pelottaa. Mitä jos lähden ja joudun kohtaamaan jotain vielä pahempaa? Mitä jos en pärjää? Tai mitä jos pärjäänkin? Mitä jos asiat paranisivat ja olisinkin yhtäkkiä onnellinen? Herranjesta, ajatelkaapa sitä! Miten kauheaa se olisi?

Tiedostamme pelkäävämme epäonnistumista. Mutta todellisuudessa pelkäämme myös onnistumista. Katkeruuden ja mielipahan alle on turvallista piiloutua, kun taas onnellisuus on jotain mitä emme usko ansaitsevamme. Elokuvassa Ondine todettiin aika hyvin: 
"Misery is easy, happiness you have to work at."

Onnellisuus vaatii työtä. Ehkä juuri sen takia niin moni jämähtää epäsuotuisaan tilanteeseen. Kun ollaan opittu lapsesta saakka, että elämän suorastaan kuuluu olla kurjaa ja onnetonta, niin miksi ihmeessä sitä edes lähtisi tavoittelemaan parempaa?

Jokainen tekee omat valintansa ja tämä oli minun. Minä haluan valita onnellisuuden ja minä aion tehdä töitä sen eteen. Olen ollut yksi näistä jämähtäjistä ja pelkääjistä ja olen sellainen vieläkin. Mutta minä opettelen, otan pieniä askeleita ja teen asioille jotain. Sanon useammin kyllä. Minusta ei ehkä heti tule maailmanmatkailijaa, joka kirjaimellisesti seikkailisi eri puolilla maapalloa, mutta ehkä jo parin vuoden päästä sekin on mahdollista. Ehkä minua ei ole tarkoitettukaan tutkimaan jokaista maapallon kolkkaa, ehkä onkin, kuka tietää. En silti koskaan saa selville, jos jään aina vain kotiin, jos teen vain niitä asioita, jotka tuntuvat mukavilta ja turvallisilta. 

Aloitan pienestä ja työnnän mukavuusalueeni rajoja kauemmas vähä kerrallaan. Kenties jonain päivänä sen sisään mahtuu koko maailma. Mutta sitä ennen aion mahduttaa sinne pieniä asioita, arkisia asioita, joista teen seikkailuni. Koska sitä elämä on, jos sen vain haluaa nähdä niin.

Seikkailu alkaa kotiovelta - ja ennen kaikkea itsestäsi.

- niina c. mon

torstai 9. tammikuuta 2014

kuka sää oot


Kas, pitäisi varmaan kertoa jotain itsestäni. No, minä olen Niina ja olen kotoisin pohjoisesta. Jyväskylään rantauduin reilu neljä vuotta sitten ja sen jälkeen olen pyörinyt täällä enemmän tai vähemmän hyödyllisenä, vähän hukassa itseni kanssa kaiketi. Viime syksynä aloitin nuorisoalan ja kansalaistoiminnan opinnot ja nyt olen täysipäiväinen opiskelija. Tänäänkin kirjoitin itkua vääntäen koko päivän yhtä massiivista esseetä, joka piti palauttaa 23:59 mennessä. En edes suostunut syömään, ennen kuin essee oli valmis ja lähetetty eteenpäin. Oli kieltämättä hieman nälkä, kun olin koko päivän sinnitellyt kolmella satsumalla ja esseen sain palautettua 22:43. Ehkä otan opikseni tästä ja aloitan systemaattisen pänttäämisen aiemmin.
 (NIIN VARMAAN)

Oman alan löytämisen lisäksi elämässäni on muuttunut myös siviilisääty. Enää vasemmassa nimettömässä ei ole sormusta enkä jaa aamujani kenenkään muun kuin itseni ja kahden kissani kanssa. Aamen. Ja näin on hyvä. Yhtäkkiä tajuan nauttivani ihan suunnattomasti omasta seurastani ja kaikista mahdollisuuksista, joita maailmassa on. Joskus öisin kun en saa unta, saatan sekunnin murto-osan panikoida, että mitä jos en löydä rakkautta enää ikinä, mutta sitten mietin, että no, entäpä jos sä itse oot oman elämäsi suurin rakkaus. Ja niin aion olla. Ehkä jonakin päivänä elämääni kävelee Ryan Goslingin näköinen tyyppi, joka vie multa jalat täysin alta - sekin käy. Mutta ei tässä oo kiirettä. Katellaan.

Melkoinen muutoksen kenttä oon siis ollut viimeisen vuoden koko ihminen. Jossain vaiheessa vain tajusin, etten tiiä yhtään kuka hiivatti mää oon ja mitä oon tehnyt sille Niinalle, jonka joskus tiesin. Siinä elämääni hetken tutkaillessa tajusin, että on aika ottaa ohjat omiin käsiin. Nyt oon sitten tässä. Asun ihanassa yksiössä hyvällä paikalla ja rakastan tätä pientä pesääni. Opiskelen alaa, jota rakastan - ainakin vielä! Mulla on ystäviä ja kavereita, pitkästä aikaa. Mulla on asiat hyvin. Mä oon tosi onnellinen.

Tämän vuoden aion pyhittää sen selvittämiselle, että kuka mä oon ja mitä tältä elämältä haluan. Paljon oon saanut jo selville tässä muutaman kuukauden aikana, mutta ihan innolla odotan juonipaljastuksia ja jännittäviä käänteitä. Eihän sitä tiiä, mitä kaikkea pinnan alta löytyy, kun tarpeeksi kauan kaivaa. Voin kertoa, että oli melekonen kerros pölyä siivottavana ennenkuin sain selvitettyä ees muutamia perusjuttuja... Mutta pikkuhiljaa, pikkuhiljaa. 

Oli kiva tutustua! Törmätään toistekin. 

- niina c. mon



keskiviikko 8. tammikuuta 2014

INTRO


This year I am going 
to shed my old skin. 
I’m going to emerge in a body 
your fingers will not have touched. 
I won’t be yours anymore. 
I will belong only to myself.

— Tina TranNew Year’s Resolution

Tämä blogi on uuden elämäni manifesti. Olen aikuisuuden kynnyksellä oleva nainen ja olen juuri kääntänyt uuden sivun elämässäni. Yksi vaihe elämässäni tuli päätökseen ja toinen on alussa. Tämä blogi tulee kulkemaan vierelläni kasvussani paremmaksi versioksi itsestäni ja seikkailussa nimeltä elämä. 

Blogi tulee sisältämään: 
paljon siteerauksia, mahtipontisia lauseita, onnellisuutta ja sen etsimistä, hämmennystä, rakkautta, liikuntaharrastuksen herättelyä, itsensä rakastamisen opettelua, ylämäkiä, alamäkiä, instagramkuvia, tavoitteita, musiikkia, pieniä asioita, isoja asioita, ruokaa, hetkiä, elämää, seikkailuja. 

Tervetuloa.