Joskus on oltava vähän hukassa ja yksinäinen. Syötävä voileipää sängyssä puoli kahdelta yöllä, murustella ja itkeä harmista. Katsoa lukemattomia jaksoja Girlsiä, Sherlock Holmesia ja Drop Dead Divaa, kaikkia sekaisin. Nukkua myöhään, koska velvollisuudet kutsuvat vasta kahdentoista jälkeen. Ikävöidä ja käskeä itseään olla ikävöimättä, ikävöidä silti. Kirjoittaa lauseita, joissa ei ole järkeä. Kävellä ajatuksissaan melkein auton alle. Olla niin ihmiskipeä, ettei lopulta pysty näkemään ketään tai edes soittamaan.
On oltava joskus vähän hukassa, jotta voisi ehkä jo huomenna nähdä kirkkaammin. Huomata auringon hennot säteet aamulla verhojen läpi ja nousta ylös hymyillen. Soittaa ihmisille ja puhua niin kuin olisi sen taidon vasta oppinut. Kohauttaa olkia ikävälle ja samalla olla kiitollinen siitäkin. Löytää onni takaisin hymyilevistä tuntemattomista tai kerätystä rohkeudesta. Pienoisesta toivosta, että ehkä jonain päivänä se suurin unelma toteutuu ja sinä löydät luokseni. Jonain päivänä.
Ehkä jo huomenna. Ehkä huomenna on tähän astisen elämäni paras päivä. Ei sitä ikkään tiijä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti