Mun on joskus vaikea hyväksyä itseäni, omaa ulkonäköäni ja kokoani, kuten varmaan kaikilla ihmisillä. Hämmentävää on, että teinivuosina, ollessani kaksi kertaa pienempi silloin, kulutin paljon enemmän aikaa itseni vihaamiseen kuin nyt. En tiedä onko ikä tuonut jonkinlaista viisautta, mutta muodoistani ja pehmeydestäni huolimatta peilistä minulle useimmiten hymyilee takaisin ihan kivan näköinen tyttö. Välillä tuntuu, että kokoni on enemmän ongelma muille kuin itselle. Oon tutustunut netissä muutamiin suloisiin tyyppeihin ja homma on edennyt niinkin pitkälle, että ihan kosintoja on sadellut, koska juttu on luistanut niin hyvin. Kuitenkin heti kun oon uskaltanut kertoa, etten putoa ihan siihen normaalivartaloisen ihmisen luokkaan, niin on alkanut kiusallinen ja pitkällinen jahkaaminen, että no, öh, jaa, öh, nosorimuttamänytenetsimitäänvakavaa. Kiva kuulla, koska en mäkään, muru. Varsinkaan tuollaisen esityksen jälkeen. Totta kai, kiinnitän itsekin huomiota ihmisten ulkonäköön ensimmäisenä. Kyllä, minullakin on mietittynä unelmamies kaikkine ulkonäköineen ja älyttömine ominaisuuksineen, mutta what are you, new? Se unelmamiehen kuva saattaa vaihtua joka päivä ja ennen kaikkea, oikean ihmisen löytyessä niillä aiemmilla ihanteilla ei oo mitään vitun väliä, koska se ihminen kokonaisuutena on just sitä, mitä mä haluan.
Tämmöset tyypit saa mut aina hetkittäin epäröimään, että tuunko ikinä kelpaamaan kenellekään. Onneksi on kuitenkin ihmisiä, jotka pitää sua kauniina, olit sä lihava tai laiha tai mitä tahansa. Niitä voi olla harvassa, mutta niitä on olemassa. Kauneinta mitä ihminen voi päällensä pukea, on hymy ja itsevarmuus. Olit sä minkä näköinen tahansa, jos sä rakastat itseäs, niin se todellakin näkyy, se hehkuu susta kauemmas kuin mikään muu ulkoinen ominaisuus. Kehotan siis nyt jokaista, joka lukee tän, niin lopettamaan sen anteeksipyytelyn. Just sä oot just hyvä noin. Jos sä et tunne oloas hyväksi omassa itsessäsi, niin mieti mistä se johtuu. Jos sä voit tehdä asialle jotain, niin tee. En mäkään ole ihan sinut näiden kilojeni kanssa ja siksi haluaisinkin maltillisilla ja paremmilla valinnoilla jättää ne taakseni kilo kerrallaan. Mutta se on pitkä prosessi ja jos mä keskityn vihaamaan näitäkin kilojani, niin mä en koskaan saavuta sitä tilaa, mitä tavoittelen. Mun on opittava rakastamaan itseäni nyt, eikä vasta sitten kun mun painoindeksi on normaalin puolella.
Mulla on tänään ollut hillittömän huono päivä näin ulkonäöllisesti. Tänään ei oo paljoa hymyilyttänyt kun oon katsonut itseäni peilistä ja mä oon lähes jatkuvasti häirinnyt äitiä typerillä kysymyksillä, kuten: "Onko mulla hassu naama?" "Onko mun nenä iso?" Nyt iltaa myöten alkoi ihan itkettämään, kunnes mä tajusin ravistella itseäni ja muistuttaa itseäni, että jollekin se mun hassun naaman näkeminen voi tarkoittaa rakkaan ystävän näkemistä. Tai iso nenä muistuttaa siitä kerrasta kun ollaan naurettu niin hysteerisesti, että oon purskauttanut maidot nenästä. Tai mitä vaan. Joku voi rakastaa näitä ominaisuuksia mussa, vaikka ne eivät olekaan täydellisiä tai kauniita, ainakaan jonkin määritelmän mukaan. Mutta minä en ole pelkästään minun ulkonäköni, etkä ole sinäkään. Meissä on kokonainen maailma, jota ei heti kerralla näe. Jos joku on niin idioottimainen, että luulee tietävänsä kaiken mitä sinun loputtomassa maailmassasi on, vain ulkonäköä katsomalla, niin se tyyppi saa mennä.
Ystävät, lakatkaa pyytämästä anteeksi sitä miltä te näytätte ja mitä te olette. Koska hot damn, me ollaan upeita. Pus. (Ja tsekatkaa vielä tää, tää on ihana.)
To be beautiful means to be yourself.
You don’t need to be accepted by others.
You need to accept yourself.
— Thích Nhất Hạnh
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti