Eilen kulutin yhden lempparibaarini lattiaa tanssimalla täysin sekopäisesti, kun yksi kevään lempparikappaleista alkoi soida ihan yllättäen. Kädet viuhui ilmassa ja kellohameen helma nousi ehkä vähän liian ylös, kun pyörin mielissäni tanssilattialla. Jokaisella on se oma tyyli tanssia ja hyvien kappaleiden soidessa minä en voi muuta kuin tanssia täysiä, antaa jalkojen ja kehon liikkua, musiikin ja tunteen viedä. Vessaankaan ei meinattu päästä ystävän kanssa kun kappale toisensa jälkeen tuli niin hyviä biisejä, että no jos tää vielä ja sitten mennään. Tai ainakin yritetään.
Minä olen iloinen, että ystäväni on takaisin kaupungissa. Olen siitä vähän hassu otus, että välillä seuraan muiden ihmisten edesottamuksia vähän ulkopuolelta, enkä aina oikein tiedä mitä minulta odotetaan. Se tekee minusta kiusallisen ja välillä hiljaisenkin seuralaisen, enkä aina ole pitänyt tästä piirteestä itsessäni. Anun kanssa on kuitenkin aina ollut jotenkin helppoa olla, ehkä koska meidän ajatusmaailma on hurjan samanlainen joissakin asioissa ja Anu nyt vain on aika mutkaton ihminen. Sen seurassa ei tarvitse teeskennellä.
Joku aika sitten olin vähän hukassa itseni kanssa. Minulla oli valtava eksistentiaalinen kriisi, kun jostain syytä kaikki se, mihin olin uskonut, alkoi tuntua jotenkin hölmöltä. Kuitenkin se vakaa usko positiiviseen ajatteluun oli pitänyt minut pinnalla jo niin monta vuotta, että yhtäkkiä tuntui kun matto olisi vedetty jalkojen alta, kun se ei tuntunutkaan enää niin varmalta vaihtoehdolta. Eräs ihminen sai minut epäilemään omaa mielenterveyttäni vain koska vuosia sitten voin huonosti. Tämä ihminen sai minut kyseenalaistamaan nykyisen onneni aitouden, koska kuinka voisin olla onnellinen, jos en ollut käsitellyt näitä vuosien takaisia asioita ammattiauttajan kanssa koskaan? Se jotenkin suisti minut pois raiteiltaan ja sai minut hetken kuvittelemaan, että olen jotenkin rikki. Mutta en minä ole, tajusin sen lopulta. Se, että minulla on edelleen huonoja päiviä, että joinakin päivinä en tahdo päästä sängystä ylös, ei tee minusta rikkinäistä. Se, että minä ajattelen asioita ihan liikaa, ei tee minusta rikkinäistä. Se, että joskus saatan tuntea itseni rikkinäiseksi, ei tarkoita sitä, että tuntemani onni olisi jotenkin epäaitoa.
Minun uskoni positiiviseen elämänasenteeseen ja ajatteluun voi jostakin vaikuttaa utopistiselta ja lapselliselta. Ethän sinä nyt mitään saavuta pelkällä ajattelunvoimalla. Aijaa? Kummasti asioita tapahtuu kun ne sanoo ääneen. Kummasti positiivinen houkuttelee puoleensa positiivisuutta ja vastaavasti negatiivisuus negatiivisuutta. Nauratti tässä taannoin Anun kanssa, kun ennen sen lähtöä Kuopioon, minä huokaisin ääneen, että haluan sellaisen "kun Anu on poissa"-romanssin. Ja mitä minä sain? Niinpä niin... Kannattaa varoa mitä toivoo, koska sen voi jopa saada, juuri niin tarkasti kuin toiveen on asetellut. Romanssi päättyi samoihin aikoihin, kun Anu palasi takaisin kaupunkiin.
Haluan uskoa siihen, että elämä on juuri niin maagista kuin itse siitä tekee. Jos jatkuvasti ajattelee, että mikään ei voi muuttua, vain koska asiat ovat aina olleet näin, niin ei helvetissä mikään muutukaan. Suuria vääryyksiä ei koskaan oikaista, jos aina ajatellaan, että ei se auta mitään. Ei täällä kannata tehdä mitään, kun ei se kuitenkaan onnistu. Ei kannata edes yrittää, kun ei sillä ole kuitenkaan vaikutusta.
Mä en suostu uskomaan tuohon. Mä en suostu valumaan kyynisyyteen, koska se olisi kauheinta mitä tiedän. Mä mielummin uskon sokean optimistisesti siihen, että maailma muuttuu yksi ajatus kerrallaan ja että mikä tahansa on mahdollista. Että onni löytyy itsestä ja ihmisillä on valta omiin ajatuksiinsa. Tietysti jokaisella on omat selviytymismekanisminsa, ja tämä on minun. En kuitenkaan halua vain selviytyä, vaan minä haluan elää. Ja tällä tavalla ajattelemalla olen huomannut tosiaan alkaneeni. Viimeisen vuoden aikana asiat ovat muuttuneet monella tapaa ja tällä hetkellä huomaan eläväni sellaista elämää, mistä en joskus uskaltanut edes haaveilla.
Tänään olisi taas yksi illanvietto, johon minua vähän jännittää mennä, koska en oikeastaan tunne paikalta ketään. Mutta kuten Anu eilen totesi, niin: "Just sen jännityksen takia ne asiat pitää tehdäkin." Pitää ravistella niitä oman mukavuusalueensa rajoja, koska muuten ei voi tietää mitä ihmeellisiä asioita sen ulkopuolelta voi löytyäkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti