Rakkaudesta, taas

Minun on sittenkin avattava enemmän tätä rakkaus-aihetta, josta kirjoitin eilen. Kärsin silloin näet akuutista lemmenkipeyden oireyhtymästä, joten tekstini oli värittynyt kovin vaaleanpunaisin sävyin. 

Rakkaus on sellainen aihe, että sitä lähtiessä käsittelemään voi helposti ajaa karille jo ensimetreillä. Mutta yritän silti, siitäkin huolimatta. En puhu nyt äidin rakkaudesta tai rakkaudesta ylipäätään, vaan keskityn lähinnä siihen romanttiseen, intohimoiseen rakkauteen, jota elokuvat ylistävät ja kyynikot sanovat mahdottomaksi. 

Sellaisesta rakkaudesta olen haaveillut siitä lähtien kun olen asiasta mitään ymmärtänyt. Pieni, romanttinen Niina kirjoitteli jo 12-vuotiaana rakkauskirjeitä Elijah Woodille ja vannoi, että jonain päivänä menen kanssasi naimisiin. No, sitä päivää saan luultavasti odottaa ikuisesti ja nyt 12 vuotta myöhemmin en ehkä olekaan enää niin kiinnostunut kyseisestä herrasmiehestä, ainakaan muussa kuin kaverimielessä. Sori, Elijah. Nuorempana halusin kiihkeästi uskoa leffojen kuvaelmiin rakkaudesta, mutta nykyään, vanhana ja viisaana näen potentiaalisen rakkauden olemuksen selkeämmin. Edelleen se kuva on ajoittain sumentunut, mutta tässä se, mitä olen oppinut ja millaisen rakkauden haluaisin saada kiinni vielä jonakin päivänä:

   Paras tulos syntyy kun kaksi kokonaista ihmistä löytää toisensa. Tavallaan haluaisin romanttisesti uskoa, että jonain päivänä minäkin löydän puuttuvan vastakappaleeni, jonka myötä kaikki loksahtelee paikoilleen, mutta... En tiedä onko sellainen ajattelu tervettä. Koskapa samaan aikaan haluaisin uskoa, että vain vapaus voi viedä suhdetta yhtään mihinkään. En tarkoita tällä sitä, että olisi ok käydä vieraissa ja muuta sontaa, vaan että rakkaus perustuu siihen, että saa olla oma itsensä kaikkine puolineen, eikä toisella ole tarvetta lähteä muuttamaan tai rajoittamaan sinua. Suhde ei perustu riippuvuuteen, siihen, että toisella olisi vastuu jotenkin pelastaa sinut (itseltäsi tai miltä hyvänsä). Että vaikka nämä kaksi ihmistä olisivat täydelliset toisilleen, he olisivat täydellisiä myös yksinään. Kokonaisia. Että oma onni ei riipu pelkästään toisesta, vaan pikemminkin syventää sitä ja nostaa sen uudelle ulottuvuudelle. Siihen haluaisin uskoa. Että jonain päivänä löydän ihmisen, jonka kanssa seisoa tasavertaisena vierekkäin, toisiimme tukeutuen, mutta kuitenkin omilla jaloilla seisten. Omina itsenämme, vapaina, itsenäisinä ihmisinä.

"Be committed, not attached. But more importantly, know the difference."

— Kai, Lessons in Life #21

Rakkaus on aiheena niin monimutkainen, että muutan mieltäni siitä jatkuvasti, ihan tässä kirjoittaessanikin. Mitä minä voin sanoa siitä? Mitä minä ylipäätänsä tiedän siitä? Sille ei ole olemassa mitään tarkkarajaisia sääntöjä, joita noudattamalla löytää autuuden. Rakkaus vain on. En minä voi sanoa miten kahden toisiinsa rakastuneen ihmisen pitäisi olla tai että jokin toisenlainen tapa olisi jotenkin oikein tai väärä. Rakkaus ottaa niin monia muotoja ja sen voi vain itse tunteva henkilö määritellä, millaisessa muodossa se silläkin hetkellä näyttäytyy.

Se, mitä itse kaipaan... On juuri yllä kuvailemani kaltaista. Haluan uskoa, että kun kaksi toisilleen täydellistä ihmistä kohtaavat, niin siinä ei ole edes tarvetta alkaa muuttamaan toista tai lähteä hakemaan toisesta puuttuvia ominaisuuksia muualta. Ehkä, ehkä nämä ihmiset täydentävät toisiaan, mutta terveellä tavalla. On olemassa jokin yliluonnollisen tuntuinen side, mikä nämä ihmiset on saanut löytämään toisensa. Heidät on tarkoitettu yhteen. 

Alan valua taas sinne vaaleanpunaisiin pilvilinnoihin. Mutta ymmärtäkää, että minä olen tällainen. Ja jumalauta, jos minun pitäisi tuntea vähemmän kuin mitä tunnen, niin en haluaisi elää. Yksi suurimmista haaveistani on löytää tämä ihminen. Niin paljon kuin nautinkin omasta seurastani, niin kaipaan rinnalleni sitä nimenomaista henkilöä, joka siihen kuuluu. Ehkä haaveeni ovat utopistisia eikä tällainen rakkaus ole minulle edes mahdollista, mutta jos minä alan rajoittamaan haaveitani, niin sitten se ei takuulla toteudu! Enkä kaipaa mitään miljoonia ruusuja joka päivä tai luksuslomia tai mitään suuria eleitä. Toiveeni ovat melko yksinkertaisia, ihan kuten minäkin. Mainitsemani Soppy on hyvä esimerkki siitä, minkälaisesta rakkaudesta minä haaveilen. Intohimoisesta tietenkin, mutta arkisen suloisesta vielä enemmän. Sellaisesta, että ymmärretään toista. Nauretaan paljon. Innostetaan toisiamme kasvamaan entistä paremmiksi. Nautitaan elämästä. Keskustellaan syvällisiä, mutta muistetaan myös hölmöillä. Jaetaan aamut yhdessä, jaetaan elämä yhdessä. Rakastetaan toisiamme kilpaa, joka päivä enemmän, vapaasti, tasa-arvoisesti ja onnellisena. 

(Kakomisreaktio meinasi tulla ihan itsestään, vaikka samaan aikaan runotyttö-Niina nyökkäilee hyväksyvästi.)

Minä olen monien asioiden lisäksi myös todella romanttinen. En ehkä saisi liikaa yllyttää itseäni tässä asiassa, sillä mitä jos en koskaan löydäkään unelmieni rakkautta? No, sitten rakastan itseäni ja löydän sen rakkauden itsestäni. Kuten totesin, rakkaus näyttäytyy jokaiselle ihan omanlaisenansa. Toisille on olemassa monta rakkautta elämän aikana, toiset eivät löydä sitä koskaan - ja sekin on ok. Ei ole olemassa yhtä raamia, jonka mukaan omaa rakkauttaan pitäisi toteuttaa. Tämä on kuitenkin se, mitä itse rakkaudelta toivon. Mitä sinä toivot? Mitä rakkaus sinulle tarkoittaa? Oli se mitä tahansa, niin toivon, että saat sen. Koska jokainen ansaitsee tulla rakastetuksi juuri sillä tavalla kuin sen parhaaksi kokee.